Öljyä, viiniä ja ruiskukkia vehnäpellossa XXXI

1911

Pihan jäädessä taakse polku koukkasi pienen harmaan ladon vieritse, johon muurahaiset olivat rakentaneet yltäkylläisen suuren keon. Lato itse oli oikeastaan niin pieni, että tuskin se lato olikaan vaan pieni aitanpahanen. Harmaana ja kallellaan se nökötti, tärkeänä, sillä muurahaiset pitivät sitä valtakuntansa keskuksena. Puolet tuosta valtavasta keosta oli ladon ulkoseinustalla ja toinen puoli sisäpuolella. Keko oli ladon sisäpuolella ehkä rahtusen suurempi kuin ulkopuolelle jäävä osa.

Kerkesin siinä ajattelemaan, että kuinka muurahaisilla oli hyvä; ja ladolla, kun sillä oli muurahaiset ystävinään.

Siinä se oli niiden maailmankaikkeus ja valtakunta, josta puolet kuului sisäpuolelle ja puolet ulkopuolelle. Touhua niillä näytti riittävän, kuhina oli valtava, tärkeänä raahasivat neulasia ja muuta pesään. Niiden touhuja katselin mielelläni ja se antoi mielikuvitukselleni tilaa mennä pesään sisälle; millainenhan se kuningatar oikein on ?

Polku laskeutui pieneen notkelmaan, sillä kohdin usva oli sakeaa ja kylmää. Siinä maa tuoksui voimakkaasti ruoholle ja saven -ja mullan sekoitukselle. Aurinko loi punertavaa valoa idässä, puiden takana ja alkoi maalaamaan maisemaa, kirkkaus lisääntyi hetki hetkeltä. Aivan kuin joku olisi laveerannut kevein siveltimen vedoin päivää tulevaksi. Imin ahnaasti tuota kaikkea itseeni, jokainen aisti oli täydellisesti hereillä.

Isän housuntakamukset muljahtelivat ja saappaista kuului kurahduksia. Siinä kohdin polku oli erityisen märkä ja savinen. Maa äännähteli ja tuoksahteli. Tietoisuus kasvoi; märän mullan ja saven tuoksu ei koskaan lähtisi mielestäni. Tietoisuus kasvoi sisimpääni todeksi, joka ei koskaan unohtuisi. Se oli viimeinen lapsuudenkesänsä, mullan ja maan tuoksu, äänet, valot, jalkapohjan iho paljasta maata vasten, isä ...äiti ja kaikki tuo...

Noin sadan metrin päässä rapakosta polku yllättäen jakaantui, toinen haara vietti pitkälle peltoaukealle häviten ja kaveten viimein näkyvistä. Me menimme vasemmanpuoleista, se vei metsään ja päätyi lopulta kylän yhteiseen venerantaan.

Jussi, kerro vielä lisää … minä keitän meille iltateet.

Polku- ura viilsi pellon ja pienipuisen metsän reunaa ja alkoi nousta mäkeen. Siinä kohdin ruoho oli pitkää ja vielä yökasteesta raskaana. Pitkät heinät halasivat hyväillä housujen puntit märäksi.

Katseeni tavoitti isän housuja kannattavan remmin, ja samassa tuli mukana mielleyhtymä ja ikävä muisto.

Isä ja äiti olivat riidelleet. Riita ja arvaamaton lyönti, jonka isä löi solkipäällä, osui minuun. Itku tuli heti, paha olo ryöppysi pyrähtelevänä ja pärskähtelevänä itkuna. Tuollaiset varhaiset muistot jättävät elämänpituisia arpia.

Ei se ei tullut kivusta eikä nöyryytyksestä, se oli itkua voimattomuudesta ja ahdistuneesta puolitiedottomasta syyllisyydestä, vaikka minulla ei ollut osaa eikä arpaa tuohon riitaan, se oli ollut vain aikuisten epämääräistä huutoa.

Miksi äiti ja isä riitelivät ja olivat toisilleen vihaisia, se ei mennyt tajuntaani, en edes ymmärtänyt heidän puhettaan, se oli kuin jotain salakieltä.

Paha olo oli ollut silloin kaikkialla läsnä ja kestänyt pitkään. Sitten se oli unohtunut ja painunut päässäni olevaan haavaan. Olin yksin sen jälkeen pitkään, ja puukolla teloittanut pitkiä heiniä, katkaissut niiltä pään.

En jaksa nyt muistella enempää, sillä kuten muistatte .. . olen tuosta elämästä jo kuollut.

Luonnon viisas ja mahtava luoja, jonka läpitunkeva katse tavoittaa hetkessä koko universumin, ja tutkii kaikki sen osat yhdessä hetkessä … tuo ajatus on normaalille ihmiselle mahdoton mutta se on niin totta … mutta hän kaikkivaltias hallitsee kaikkivaltiudellaan koko järjestelmän jopa pienen ihmisen elämän vaiheet … näin tunsin silloin syvällä mielessäni ja niin minä upposin kuin toiseen ulottuvuuteen, joka oli toki minulle silloin vielä täysin tuntematon … hetkeksi menin läpi ajan ja paikan …