Öljyä, viiniä ja ruiskukkia vehnäpellossa XXXII

En sano, että ruoho on vihreämpää aidan tuolla puolen mutta sanon; ruoho on vihreämpää, jos kastelet sitä ravinteikkaalla ja puhtaalla vedellä.

Mielesi on puhdas ja selkeä, jos mielen perustat ovat kunnossa; sinun ajatuksesi ovat mielesi rakennusaineet. Voit luoda itsellesi vankilan tai pyhäkön; joten valitse ajatuksesi viisaasti.

Saanhan ystävät hyvä palata vielä menneisyyteen … vuoteen 1911


Polun vasemmalle puolelle jäi suuri kivi. Oikeastaan järkäle oli keskellä polkua ja pakotti polun kiertämään sen. Kuin näkymättömän ohjaamana kosketin kiveä, tuota puoliksi sammaleen peittämää järkälettä.

Isä aina sanoi, että kivi ja sen ympäristö oli joku kivikautinen riittipaikka.

Paikalla oli uhrattu kaikkivaltiaalle, lampaita ja pikkulapsia, se sanoi ja sitten se nauroi kuivasti ja tarkasteli kuulijaa silmät silleen jännästi sirrillään. Siitä oli sitten meneminen yhä sakenevaan tummanharmaan vihreään ikikuusimetsään. Pelko tunki väkisinkin mieleeni ja tuli pakottava tarve katsoa taakseen, aivan kuin takana olisi hiippaillut joku, joka kohta tarraisi kurkusta kiinni ja hilaisi synkkään metsään ikiajoiksi.

Ajatukset saivat melkein pysähtymään niin, että isä oli jo karannut edemmäs. Pinkaisin muutaman juoksuaskeleen turvaan isän kannoille. Ohitimme pienen suon tai oikeastaan heinää kasvavan savimontun. Siinä oli myös reilusti tummaa sammalta ja korkeampaa tupsuina kasvavaa heinää, jota tuuli hiljalleen keinutti. Ilmassa oli kostea tuoksu.


Polku tuli karja-aidalle, se oli sellainen ajan harmaaksi patinoima puoliksi mätä vino aita. Vauhdilla hyppäsin aidan yli, se antoi miehisen tunteen rintaan ja sitä jopa isä muisti kehaista; olipa loikka.

Polku tapasi kiinni metsätiehen jonka toisella puolella se matkasi kohti korkeita syvänvihreitä, naavanpeittämiä kuusia. Syvät kuraiset urat kertoivat hevoskärryjen mönkineen metsätiellä hiljakkoin, kavion jäljet näkyivät selvästi savisessa maassa. Tien keskellä kasvoi kirkasta vihreää heinää.

Uurre lähti nousemaan hieman ja saavutti mahtavat jättiläiset, niin niitä kutsuttiin, noita iänikuisia naavan peittämiä kuusia. Kuusien välissä oli polku saanut neulaspeitteen ja ympärillä oli kasoittain käpyjä ja siemeniä, siinä kohti pihka tuoksui voimakkaasti. Kaikkein suurimassa kuusessa asusteli huuhkaja, se oli itsevaltaisesti anastanut itselleen komeimman asumuksen. Joskus rohkeuden puuskassa saattoi vilkaista ylös, nähdäkseen vilauksen huuhkajasta. Jos oli oikein onnekas, saattoi nähdä huuhkajan suurena oksallaan, katsovan silmät puoli ummessa ja hajamielisen näköisenä valtakuntaansa, metsän ja kuusien muodostamaa valtakuntaa, siinä oli sen elämä, siellä se asui ja sieltä se hallitsi.


Kotvan matkan päässä kuusikosta jo melko lähellä rantaa oli hylätty harmaa autiotalo. Siitä tuli ontto- ja outo-olo.

Katseeni haki kuin väkisin; tahtomattani... ikkunaa … vaikka koetin vältellä sitä.

Rikkonaisesta akkunasta tursusi vanhaa koin syömää ja haalistunutta verhonriekaletta, jota tuuli heilutti ja näytti ihan kuin se olisi käskenyt käymään peremmälle, lopullisesti peremmälle kaikkein perimpään mustaan nurkkaan, josta ei olisi paluuta koskaan.

Talon kokonainen perhe oli kuollut johonkin tautiin.
Ne tapettiin sanoi isä ja jatkoi, olivat niin saatanan köyhiäkin piruparat. Leijuin isän kantoihin kiinni. Isän lähellä tuntui tutun turvalliselta.


Kalliolle tullessa nenään tunki jo järven ja vesikasvien tuoksu. Kallion laella kasvoi joku kataja ja punertavaa kuivaa sammalta ja vaaleanvihertävää jäkälää sekä kuivaa lyhytkasvuista heinää, joiden välissä muurahaiset risteilivät ympäriinsä. Kuivuudesta huolimatta se oli valoisa ja lämmin paikka, tai ehkä juuri siksi se kai olikin niin kuiva, kun siihen aurinko porotti koko päivän, jos se suostui paistamaan. Niiltä kohdin järvi näyttäytyi; vettä, kaisloja ja kauempana usvassa kuin ilmassa leijuen häämötti jokunen saari. Laskeuduimme melko jyrkästi kohti rantaa ja kohti sankkaa harmaata ja kohisevaa lepikkoa, jonka vihreään vehreyteen polku ikään kuin kukistui ja loppui.

Ja nyt ystävät, mitä sanotte … haluan nyt sanoa jotain muuta .. mutta tämän kaiken kerroin silloin Moskovassa 1955 ja kerron kohta lisää, mutta nyt kuulkaa … ihmettelen ihmisten barbaarisuutta ja sitä, että historian saatossa lapsia niin syntyneitä kuin syntymättömiä oli kohdeltu niin raakalaismaisesti. Lapsia oli uhrattu pakanauskonnoissa ja nyt lapsia uhrataan suoraan kohtuun abortin kautta, vaikka kohdussa oleva elämä on arvokas ja Jumalan antama lahja, kuinka moni ihminen on saanut maksaa hengellään sen, että on halunnut olla vapaa ja toimia oikein … mutta tällainen on pahan logiikka … keinot oman syyllisyyden tajuamiseen ovat vähäiset ja ikään kuin vaativat yhä pahempia tekoja jotta entiset pahuudet pienenisivät .. olemme noidankehässä, sitä me kierrämme …

… tiedättekö te, että se määrä ihmisiä joka elää nyt on suunnilleen sama määrä kuin täällä on elänyt … ja tiedättekö, että avaruudessa on valtava määrä galakseja .. meille jokaiselle oman galaksi ..

Jussi, kultaseni… olen koettanut kirjoittaa tätä ylös, kun puhut mutta en saa konetta toimimaan … voi, kun minä Jussi toivoisin, että kirjoittaisit tähän jotain ystävilleni, jotka ovat varmaan jo huolissaan, kun palasin tähän pahaan maailmaan … yritän myös saada muutaman kuva lähtemään … mutta apua ,, en saa tätä toimimaan .. laita sinä kuvat ja teksti liikenteeseen .. Jussi, auta ...

.. niin ja Jussi, minua suoraan sanoen pelottaa se sirkus .. onneksi meillä on toisemme .. minua pelotta kohdata Desa Voodoo