Öljyä, viiniä ja ruiskukkia vehnäpellossa XXIX

Tiedättekö te muuten kertomuksen kymmenestä neitsyestä. Niistä jotka kantoivat lamppuja ja valaisivat tietä sulhaselle. Nämä juhlathan pidettiin morsiamen isän talossa.

Tässä kertomuksessa olivat nämä neitsyet odottamassa sulhasta kotiin.

Hei eivät tienneet milloin hääkulkue saapuisi, he odottelivat hääkulkuetta saapuvaksi jossain tien varrella sijaitsevassa talossa.

Viidellä heistä oli vain se öljymäärä, joka tuohon lamppuun mahtui mutta ei varakannua tai mitään mihin he olisivat laittaneet öljyä, jos ylkä olisikin viipynyt. He olivat valmistautumattomia tilanteeseen nähden, tai oikeastaan he eivät olleet tarpeeksi huolellisia, ja mikä pahinta , jospa he eivät välittäneet … joka tapauksessa viisi oli varautunut ja toiset viisi eivät olleet varautuneet ja siksi heitä kutsutaan tyhmiksi neitsyiksi.

He kaikki nukkuivat.

Kysymys ei ollut valvomisesta vaan valmistautumisesta, sillä kaikkihan me joudumme nukkumaan. Odottamaton viivästys muutti suunnitelmat päälaelleen.

Niinpä nyt meistä jokaisesta voi tuntua, että Jeesus Kristus viipyy mutta minä sano; Jeesus Kristus ei koskaan myöhästy.

Jeesuksen viipymisellä on omatarkoituksensa ja me emme kykene arvostelemaan viipyykö hän, vai tuleeko hän enne aikojaan mutta se on varmaa, että hän tulee ajallaan. Ymmärrättekö te, ja tietysti te ymmärrätte, sillä te haluatte olla mukana häissä.

Kun hän tulee, on meidän oltava valmiita, sillä hän on mahdollisesti jo oven takana ja, kun ovi aukeaa … alkavat häät.

Älkää siis hermostuko, sillä Jeesus tulee kuin varas yöllä.

Teidän uskonlampuissanne tulee olla tarpeeksi öljyä ja sitä on oltava myös varastossa. Kun loppu tulee, pitää oma lamppu olla kunnossa. Kenelläkään ei ole antaa toiselle sitä mitä on itse saanut Jumalassa omistaa ja kokea. Jumala suhde on henkilökohtainen. Hänen armonsa on henkilökohtainen.

Te ette varmaan kukaan halua, että ovi suljetaan edestänne lopullisesti. Sillä hän avaa ja sulkee ovet.

No niin Sissi, Pax kissa, Lasse koira ja rakas Onni koira… halusin tässä kertoa sen minkä jo tiedätte, mutta, että voin ja voitte kertoa tuon kaikille … valmistautukaa oikein … ottakaa Pyhä Henki, sillä hän on se öljy jota me tarvitsemme …

Mutta se mitä tapahtui 1911,

Kerroin Leonille;

Veljeni, ne minun vanhemmat veljeni olivat töissä, kuka muuraamassa tai harjoittelemassa, töissä kumminkin olivat, aina painamassa duunia, jos sitä työtä vaan oli.

Tämä oli minun tietämättäni viimeinen kesä poikasena. Pokka-poikasena, kuin faija minua usein nimitti
Olin nulikka, pentu ja soitin adagioa lapsuudelle. Vaikka enhän sitä tietoisesti tajunnut, lapsuus kuolee aikanaan ja tilalle tulee jotain muuta. Kohti tuntematonta, ja usein kärsimyksen täyttämää aikuisuutta… on se aika metkaa, kun ei siitä elämästä oikein tule sen valmiimpaa. Typeryyttä typeryyden perään ja omituisissa mielikuvissa elämistä, joilla ei ole mitään pohjaa todellisuuden kanssa. Sellaiset kuvitelmat eivät ole todellakaan sitä, että sinun kannussasi olisi öljyä silloin, kun hän tulee. Kohti hautaa me kuljemme jokainen ja toisille se on lopullinen hauta ja helvetti.

No niin…
siellä minä olin onki olalla, loikoilin selkä kasteista pihanurmea vasten. Väliin putosi koivunlehdeltä aamukaste kasvoilleni pisaroina, siihen ne napsahtivat kuin nallit iholleni, kun yksi putosi, odotin jo toista. Väliin kääntelin poskea ja niin sai toinenkin poski kastepisaran.

Eräs varhainen kesäkuun kuulas aamu aukeni auvoisena ja hiljaisena niin, että korvista otti. Tiedättehän sellaisen sanoinkuvaamattoman hiljaisuuden jota voi kokea luonnossa tai ainakin vielä silloin asia oli niin.

Faija lompsi ohi ja minä lähdin perään. Menimme peräkanaa talon nurkalta lähtevää rantaan vievää polkua. Polku luikerteli harmaana pihan poikki monien askelten kuluttamana ja vietti siitä alas savipellolle. Pellot olivat niillä seuduin savimaata. Näky aukesi usvaisena ja kehossa vapisi vilunväristyksiä. Ei se johtunut kylmästä, ne väristykset tulivat jostain syvältä, sielusta. Mentiin isän kanssa, niin, sitä se oli, mennä ja olla isän kanssa, olla isän poika, tunne oli vahva, ehkä liiankin vahva mutta jotain siinä oli ja se jokin oli jotain jota ei voi kuvata kuin tunteeksi. Oloni oli kuitenkin kuin harmaa silkkiliina olisi ikään kuin levitetty pääni päälle, hauras mutta suojaava ja samalla jotenkin apea.

Luulen, että monella ihmisellä, aikuisella ja lapsella on tämä sama kokemus. Onnea varjostaa aina jokin asia josta emme saa otetta.

Hain varmasti isän hyväksyntää, kaipasin rakkautta ja halusin olla isän oma ja ainoakin, eihän sitä aikuinen mies tajunnut.

Muistan kuinka kyynel vierähti silmäkulmasta ja valui poskelle, josta kieli sen lipaisi, suolaisen, yksinäisen kyyneleen.

Ja sitten, niin merkillistä kuin se onkin; äkkiarvaamatta tuli paha olo, jonnekin syvälle, tuntui, että jotain oli jostain rikki.

Ahdistustahan se oli muttei sitä tajunnut tunnistaa eikä tiennyt mistä se tuli ja minne se aina meni. Sielun haavaa ei huomaa, ei pientä eikä vähän suurempaa, tosi ison kylläkin, jos se on tarpeeksi suuri, näkyy se päällepäin olemuksessa ja käytöksessä. Mentaalisairaalat ovat täynnä näitä väärinymmärrettyjä ja väärin lääkittyjä ihmisiä. Mutta ei siitä nyt enempää.

Se haava ei ollut suuri mutta oli mieleni tavoittamattomissa. Siellä jossain mielessä, syvällä oleva vako, kuoppa tai kolo, sijaiten kuin keskellä päätä tai pään sisusta. Välillä se päästeli ikään kuin pisaran verta, silloin tällöin niin kuin kyyneleen. Ei ottanut parantuakseen, eihän sitä edes nähnyt eikä tiennyt, tajunnut tai älynnyt tajuta, miten sen olisi voinut. Se oli osa minua ja persoonaani … ja kyllä se kestää ihmisen elämän loppuun saakka .. ainoastaan usko voi puhdistaa ja armo sekä anteeksianto puhdistaa ja ne tekevät elämästä mielekkään … Jumala kätkeytyy mutta siellä hän on vehnäpellossa … siellä on viini, leipä ja öljy ..

Mutta ystävät, vielä mekin saamme haistaa ruskasuon tuoksuja ja kerätä keltaisia kypsiä hilloja. Aamut ovat kirkkaat ja kirkkaampi on taas seuraava päivä. Yltäkylläisen väriloiston juhlassa olevan suon takaa nousee tummia pilviä, matalalla lentäviä korppeja, mutta meillä on suoja rajun ukon raastavaa tuulta vastaan, meillä on sadesuojat vihmovaa kylmää sadeta vastaan.

Kiitos teille rakkaat ystävät seurastanne, me saamme elää tämän elämän ihmeessä.