Öljyä, viiniä ja ruiskukkia vehnäpellossa XXVII

Jussi,

… ajattele … voitko kuvitella mutta minä pelkään vaikka olen jo kerran kuollut. Tuntuu niin oudolta ajatella, että tuo Jeesus ratsasti Jerusalemiin aasilla, ei tullakseen mihinkään vaan lähteäkseen. Aasi oli sidottu öljypuiden varjoon ja kolme ristiä siintivät siellä vuorella, kuten ne olivat olleet jo silloin ikuisuudessa hänen itsensä mielessä, ajasta irti, meille tuo kaikki on ollut tietenkin täysin tavoittamatonta.

Meidän toiveemme on, että kerrot… mitä siellä Moskovassa oikein tapahtui … kun näit hänet ja kun olitte vaihtaneet poskisuudelmat … ja tervehtineet tosianne … ja kun kerroit kuinka se Tor oli hajonnut tuhansiksi palasiksi helsingin aseman seinille ja kattoon.

Sissi rakkaani,

… me olemme kuin ruusut ja lopulta lehtemme kuihtuvat yksi kerrrallaan vuosi vuodelta, niin käy myös minulle ja lopulta myrsky vie sen viimeisenkin lehden mutta meidän rakkautemme ei silti sammu. Tulee uusi kevät ja uusi aika ja kaikki palaa enitstä kirkkaammalla ja iloisemmalla liekillä, myöskin rakkautemme. Saamme kaikki valmistautua tähän uuteen loistoon toiveikkaalla mielellä.

Sissi, Pax, Lasse ja niin kovin rakas Onni koira … ymmärrättekö te, että elämäni on kudottu kankaanpaloista, kuluneista, paikatuista, risoista ja sellaisita jotka tursuavat autiotalon ikkunoista ja kertovat surullisia tarinoita, ne kertovat lasten leikeistä, naurusta ja kuitenkin … kaikki päättyy.

Minun elämäni on ollu niin ihmisenä tai paremmin ihmisinä ja enekelinä kuin yösinistä samettia. Menneisyyteni on revennuyt niin monesta kohtaa, se on todella repaleinen ja rikki.

Mutta minä näen kuinka vaunut näkyvät jo horisontissa, tuolla jossain jossa siintää horisontin ääriviiva. Umpivaunut jotka kiskovat pölyvanaa perässään. Välillä nousten ja välillä häipyen taas näkyvistä mutta ne tulevat, se on varmaa. Ne tulevat ja niitä vetää mustat hevoset. Niillä on mukanaan sanoma joka leikkaa auringonsäteen lailla ja polttaa harhakuvitelmat pois. Voin kuulla niiden äänen, ne ovat kuin enkelten käsittämättömän pehmeät lyönnit.

Enkelten joiden siivet ovat tehty äärettömän hienosta ja ohuesta hopeasta.Ne kävelevät vetten päällä kevyesti ja, jos sinä uskot, voit kävellä niitä vastaan.

Silloin tiedän, että voin sulkea stilettini. Tiedän; hän antaa ja ottaa ja nyt on minun vuoroni tullut. Niin minä seison ja katson korkeuteen.

Minä kerroin hänelle kaiken tuolla hotelli Berliinissä:

… todistuksessa luki: Helsingissä 31.p:nä toukokuuta 1911 ja alla oli koulun johtajan ja johtokunnan esimiehen sekä luokan opettajan ja kansakoulujen tarkastajan nimikirjoitukset.

Uskotko sinä, että sinusta tulee muurari - uskotko perkele - poika sinusta tulee Muurari. Me ollaan kaikki muurareita - minä ja mun isä sekä sun veljes ja äitisi veli - vaik ei se mitään osaakaan ku inistä ja väitellä ja sitten se taas inisee - ei pysy laasti kauhassa tosipaikan tullen ja suunnitella ja funtsia se ei osaa yhtään. Sitten se huusi niin kuin aina, että, kun ne oli tullu Åggelbyhyn västra villagårdiin - oli koko paikka olut asumatonta korpea.

Siinä pienessä kylässä missä asuttiin vuosisadan vaihteessa, ei ollut kuin uuniseppiä ja kirvesmiehiä. Timpureita faija ei erityisemmin arvostanut muttei näiden hommiin paljon sitten puuttunutkaan
- veistelkööt puuta: se sanoi. Uuniseppä eli uunimuurari se hän oli ja se oli olikin jotain muuta kuin tavallinen muurari. Tuo ainainen virsi jatkui sillä kuinka kaikki rakennettiin itse ja oltiin täysin omavaraisia, vaikka siellä asui tuskin paria kymmentä perhettä.

 Niih...ja maksettiin

Oulunkylän kartanolle viisikymmentä markkaa vuodessa muutamasta tynnyrinalasta ja lisäksi oli pitämän heinämaatkin vuokrata muilta. Eivät ne saatanat sen salaisen sopimuksen vuoksi niitä maita sitten myyneet meille, vaikka käypää hintaa tarjottiin. Se sopimus tuli kuulluksi useaan kertaan, se oli usein kuultu parsi. Juovuspäissään varsinkin ja, jos oli porukka koolla, muuttui puhe kovaääniseksi ja aina välillä - sopimus, se saatanan, perkeleen sopimus, siitä jaksettiin kyllä jauhaa. Sitten Agatha käski sen pitää turpavärkkinsä tukossa ja vaihtaman virttä ja se kiljui niin kovaa, että faija hiljeni oitis, hiljeni ja rupesi mököttämään tai painui pihalle "hommiin."

Ystävät tällaista minä hänelle kerroin… olin vielä silloin kovin viaton ja vasta vähän yli kymmenvuotias.

Kevätkesällä oli lähtö, Nimrodin eli faijan veljen luokse maalle, Nimrod ja minä.
Viina oli kuluttanut Nimrodia koko matkan, sitä oli koko ruskea kapsäkillinen, joten riitti siitä tuliaisiksikin viedä ja oli sillä ottajia.

Minulle paha mieli oli tullut kyynelinä, salaa valunut pitkin poskia, kasvot kireinä kestin matkan. Nimrod .. faija oli ryypännyt ja mesonut Lepolan osuuskunnista ja muista maanhankintakysymyksistä ja välillä se muisteli höyrymammaa
- En mine mitä maito anna, menkä sinne Elanto flicka
- sitten faija nauroi käheäää viinan polttanutta naurua niin, että räkä roiskui suupielestä ja aina se roiskui vasemmasta suupielestä ja suu oli kummallisesti vinosti virneessä.

Leon halusi kuulla kaiken sillä olihan meillä melkoinen yhteinen tausta.

Faijasta se oli hauskaa, kun se mamselli oli ollut juovuksissa päivät pääksytykseen, siellä kaupassa.

Perkele, rakennettiin tie Fredriksbergiin. Sitä se faija mölisi ja mumisi vähän ennen vajoamista viinanhuuruiseen raskaaseen tiedottomuuteen. Sen hengityksestä lähti etova ja tuttu lemu. Tiesin, että maalla isä rauhoittuisi ja lähtisi kanssani kalaan. Meillä oli uusi tervattu soutuvene. Ja kaiken lisäksi tiesin, että faija olisi selvin päin, kärsittyään ensin hiljaisen kohmelon, ollen liiankin asiallinen ja hiljainen, suorastaan koominen kaikessa siinä asiallisuudessaan ja pikkutarkkuudessaan, niin kuin aina olisi sellainen tai niin kuin se kuuluisi jotenkin normaaliin faijaan. Kaikki muu oli jotain muuta.

Viinat ja muut tuliaiset se jakoi heti miten pois eikä itse enää pulloon koskenut, ei vaikka kuinka ja kuka olisi tyrkyttänyt. Sitä ihmeteltiin ja kummasteltiin sitä, mutta faija ei paskaakaan välittänyt, se teki mielensä mukaan, kuten jokseenkin aina. Jotain siinä oli sellaista turvallista, sen omissa toimissa ja päättäväisyydessä vaikka olikin armoton juoppo, mutta se ei ollut kuitenkaan kenenkään vietävissä, se teki just niin kuin sitä itseään huvitti, vaikka toisaalta näki, että selvin päin olo kulutti sen sisintä, kun sen piti olla niin kunnollinen, ihan kuin se nyt olisi ollut sitten sitä normaalia....