Öljyä, viiniä ja ruiskukkia vehnäpellossa XXXVI

1911

Isän pää kääntyi ja hän katsoi. Hän ei nähnyt siellä mitään. Tämän muiston tulviessa mieleeni, oli kuin jostain olisi tullut valonsäde, joka vuotaa kameraan, ja tuhoaa filmin; mutta niin, että tajunta ymmärtää että olin tuona hetkenä nähnyt omaan tulevaisuuteeni…. Mutta mitä se kaikki tarkoittaa, sitä en osaa selittää…

Minä käännyin ja katsoin, vene oli kadonnut. Olin varma, että olin nähnyt veneen ja soutajat sekä ruumisarkun jota vene kuljetti.

Isä Nimrod; tietenkin nauroi ja kihersi, koska hän ei uskonut. Ei hän muutenkaan uskonut kuin lähinnä omaan itseensä, ja siinä oli hänen maallinen voimansa.

Kuten kerroin; saaliimme jäi tuolta oudolta kalamatkalta keskinkertaiseksi, muutama kyrmyniska ahven ja jokunen lahna.

Kerroin sen venetarinan jälkeenpäin palattuamme onkiretkeltä, se herätti lähinnä huvittuneisuutta talolla, ja sitä sitten ihmeteltiin ja naureskeltiin ja minä tunsin itseni typeräksi ja pieneksi. Harmitti kun olin siitä mennyt edes puhumaan.

On niin paljon asioita joita ei pitäisi kertoa lainkaan. Vai onko ?

Ennen kaupunkiin lähtöä loppukesällä tapahtui vielä niin, että kerran olin apeissani ja alakuloisena seisoskelemassa
iltahämärässä kapealla kylätiellä, sillä kohtaa missä vuosia myöhemmin olisi punakaartin konekivääri asemissaan.

Seisoin siinä, ja tähysin taivaalle. Sain todistaa universaalia näytelmää.

Vain kaksi vuotta oli siitä, kun tuo luomakunnan kruunun eräs edustaja nimeltään Bleriot, oli lentänyt Englannin kanaalin yli hieman yli neljässäkymmenessä minuutissa, siitä olivat kaikki puhuneet. Se oli herättänyt niin suurta ihmetystä, että jotkut epäilivät jo maailmanlopun tuloakin.

Taivas oli kirkas, maassa oli sinisenharmaan pimeää ja tähtitaivas loisti kirkkaana tummanvioletin sinistä avaruutta vasten, ilmassa tuoksui voimakkaasti jo kypsään ikään tulleen kesän hajut ja tuoksut, maantie haisi laiselleen, märältä hiekalta ja hevosenlannalta. Tie kiemurteli tummana ja kapeana peltoaukean lomitse. Siinä seisoin pienen metsikön suojassa ja nojasin sammaleiseen kiveen.

Kuului vaimeaa suhinaa, joka voimistui; oli kuin suuri mehiläisparvi olisi lähestynyt taivaalta. Vaistomaisesti tähysin suoraan yläpuolelle, niska kenossa suoraan ylös taivaalle. Näkyi kolme kirkasta valoa, paljon suurempia kuin tähdet. Yksi niistä oli kahta suurempi. Ne tulivat lähemmäs, alemmas, ne tulivat niin alas, että niiden ääriviivat näkyivät selkeästi ja ne hohtivat kirkasta sameaa valoa ja niiden keskellä kulki punahehkuinen rubiinivyö. Kaksi oli pyöreää ja suurin oli pitkulainen, venytetty ympyrä. Ne killuivat siinä näkyvillä tovin, ehkä kymmenen minuuttia, suoraan yläpuolellani. Otin taskusta lantin ja heitin sen ilmaan; ja toivoin, toivomus tuli helposti. Lantti pyöri vaimeasti kilisten ja jäi ilmaan noin kahden metrin korkeuteen ja jatkoi pyörimistään.

Kotvan ne siinä olivat. Ääni voimistui hieman ja ne liukuivat nopeasti kohti pohjoista, järven yli ja katosivat korkeuksiin. Jälkeensä ne jättivät silmänräpäyksen kirkkaan sinisen valovanan. Sitten oli taas harmaata. Lantti tipahti suoraan ojennettuun käteeni, se tuntui kuumalta. Sillä hetkellä, elämän tarkoitus sai ikuisen otteen sielustani ja varmuus siitä, että me emme olleet yksin maailmankaikkeudessa.

Kyyneleet kastelivat silmäkulmani. Viisas nöyryys ja anteeksiantaminen täyttivät mieleni ja käsitin kuinka helppoa ja yksinkertaista kaikki oli, minulla ei ollut mitään syytä ylpeilyyn, sain olla. Viha lauhtui ja syvä rakkaus täytti hetkeksi sydämeni. Toinen luontoni otti siinä ensiaskeleitaan suomalaisessa kesäillassa kapealla hiekkatiellä. Siitä tapahtumasta en koskaan puhunut kenellekään.

2017

Sissi, eikö ole ihmeellistä … ja nyt sinäkin tiedät, että kaikki tuo on totta.

Niin Jussi,

se oli aikaa, jolloin sinun oli hyvä olla sellaisena kuin olit,

sinun oli hyvä olla, olit vielä lapsi…
Silloin olit ihan vain sinä itse, olit tarpeeksi hyvä ja riitit itsellesi vaikka mielessäsi kävi jo myllerrys … aikuisuus asuisi kuvaan mukaan…
.. olit kuin pieni koiranpentu … miksi se ei osaisi olla koira .. se osaa olla sitä isonakin, eikä niin ystävät … voi kun minä toivoisin, että te eläimet kertoisitte jotain siitä millaista teillä oli elävänä multana … niin ja Jussi, milloin ihminen lakkaa olemasta itseensä tyytyväinen .. te kaikki tiedätte, että liha ja sen himo menestykseen, riittävyyteen, saavutuksiin tuhoaa lopulta terveen mielen … harhaan johtaminen alkaa mielestäni aivan liian aikaisessa vaiheessa ...jopa jo kymmenen vuoden iässä tai aiemmin, yhä aiemmin … tyytyväisyyden ja lapsenmielen tilalle tulee vanhempien ja yhteiskunnan vaateet … ihmisen henki muuttuu ja tälle antaa tämä nykyinen pahan maailman aika suorastaan runsaasti tilaa … viattomuus on pyyhitty pois hyveiden listalta … mutta Jussi, mitä tapahtui Moskovassa 1955 … ei kai tarina vielä ole päättynyt ..

Sissi, ei todellakaan mutta se tarina on toisen jo kuolleen miehen tarina, joka kuitenkin on hyvin muistissani… tosin vain osin ja pätkittäin mutta ystävät; siinä ei kuitenkaan mikään ole valhetta … ystävät … toivossa on aina osa epätoivoa, vaikka niiden napojen väli on mittaamaton, silti ne ikään kuin leikkaavat toisiaan… rakkaus on tyhjät kädet … ja silta yli suunnattoman kuilun, jota laupeuden pylväät kannattelevat … kaikkeus, oikeudenmukaisuus kohtaa kuoleman mitättömyyden tällä sillalla … kuoleman joka on meidän viimeinen vihollisemme … jota me eniten pelkäämme ja joka on kuitenkin mitättömistä mitättömin … se valo jota sinun on seurattava on sinun sydämessäsi .. ja nyt ystävät; sormi ohimolla minä tunnustan riippuvuuteni Jumalaan ja Jeesuksen Kristuksen pelastukseen .. tunnustan, että en itseni kautta voi itseäni, enkä ketään muutakaan pelastaa … pelastus tulee aina viattoman kautta … siksi Kainin uhri ei kelvannut vaan Abelin joka tiesi paikkansa suhteessa Jumalaan …