Öljyä, viiniä ja ruiskukkia vehnäpellossa XXXIII

Vieläkö te jaksatte kuunnella … en halua varastaa huomiotanne … mutta haluan kertoa erään jo eletyn elämän vaiheita niin kuin ne muistan … kaikki on totta, paitsi tietty värittyneiden lasien läpin … kuten huomasitte; Arto Nybergin ohjelmassa oli Rosa Liksom … ja kuinka hän katsoi mennyttä, tätä päivää ja samalla ennakoi tulevaa … ehkä huomaamattaan … pidän hänestä kyllä … originelli ..mitä sitten ? En suinkaan pidä kaikista originelleista; mutta myös pelkään tuollaisia ihmisiä … hän on humanisti ..omasta mielestään .. Kenties onkin…

Mutta ystävät; syyllistävät tosiasiat haluan unohtaa … katson, että minulla on oikeus kertoa ja tuomita, sillä kuollut on jo saanut tuomionsa … mutta en tuomitse missä tahansa, ketä tahansa, … ymmärrättehän .. oman itsen tuntemus on liian uhkaavaa … kenelle vain ..



Haluan kertoa oudoista varjoista niin kuin kerroin Leonille Moskovassa 1955;



Oudot varjot;

Veden ollessa korkeimmillaan järvi tunkeutui niiltä kohdin metsään. Leveä kivi, jota laattakiveksi kutsuttiin, oli askelmana polulla ja keinahteli puolelta toiselle muutaman sentin verran, se oli hädin tuskin parinkymmenensentin sentin korkuinen, veden ollessa normaalikorkeudessaan ja väliin se peittyi veden alle kokonaan.

Varoittamatta, kuin tyhjästä ilmestyi harmaa kallellaan oleva vene talas näkyviin, se ilmestyi kuin tyhjästä. Seisoi harmaana, kallellaan järvelle, katolla olevat päreet vaaleampina parinvuodentakaisen pärekattotalkoiden seurauksena.

Harmaa ovi oli hieman rempallaan. Rannassa oli muutamia tummia tervattuja veneitä, ne oli vedetty suurien harmaiden kivien viereen. Järvi ja veneterva sekä erilaiset luonnon tuoksut sekoittuivat ominaishajuksi ja vesilintujen rääkäisyt kuuluivat selvästi. Sinistä taivasta vasten saattoi nähdä suuren kalasääksen lentävän ulapan yllä.

Talaan ovi äännähti kuivasti aukaistessani sen; sisällä häämötti rysät ja muut pyyntivälineet, ankkurikivi ja muuta roinaa.

Isä sovitteli sillä aikaa veneen lähtövalmiiksi.

Talaan ovi aukesi päästäen ominaisensa narinan, ja sen seinähirsien väleistä valo tuli kuin siivilän hämärään, luoden outoja varjoja, joihin vielä sekoittui vedestä lähtevät heijasteet.

Valot ja varjot leikkivät keskenään, kuin elämä ja kuolema, vaihtaen välillä sulavasti paikkaa. Elämä oli kuolemaa ja kuolema synnytti elämää. Sisällä olevat pyydykset näkyivät nyt selvästi ja mustaksi tervattu vene tuoksahteli väkevästi. Vesi läikkyi lattian alla. Mietin kuinka metkaa olisi siitä kalastaa, lattialankkujen välistä tai oikeastaan ne olivat pyöreitä liukkaita pöllejä. Havahduin ajatuksistani ja kylmä nihkeä hiki kihosi ihon pintaan. Aavistin, ovensuussa oli joku. Suljin silmäni ja kierryin hitaasti katsomaan sormieni lomitse ovelle...

Suljin silmät ja kierryin katsomaan, raotin sormiani, näky oli epätodellinen, näin tumman möykyn jonka päässä kiilsivät kuin himmeät kekäleet silminä. Näky oli epätodellinen.

Pahuus oli kiteytynyt tuohon neliömäiseen möykkyyn, joka oli kauttaaltaan lyhyen karvan peitossa. Pelko kangisti minut, niin etten saanut sanaa, enkä pystynyt liikkumaan....

Mutta nyt kuunnelkaa;
En voi käsittää, mistä oli tullut se syyllisyys, joka minulla jo silloin oli … eihän minulla ollut mitään tietoa tai käsitystä niistä arkaaisista tapahtumista .. jossa minun superegoni oli jo saanut ensi iskunsa … jonka tuomion alle olin joutunut ja miten olisin ymmärtänyt: että pahan voimat haluavat tuhota sen objektin, jonka luulin minua rakastavan, mutta, että tuhota lopullisesti.

Se oli sen elämän ensimmäinen kokemus todelliseen pahaan, perinnölliseen pahaan, joka vaivaa meitä kaikkia, jotka kuulumme ihmissukuun… ja kuin kruununa olemme oppineet siirtämään pahuuden ihmiseen ja projisoineet kaiken toisten syyksi … paha siirretään toiseen, jota itse tarvitsee kipeästi säilyäkseen hengissä … siksi me rakastamme pahuutta ... ajatelkaa .. rakastamme

ystävät rakkaat … me olemme hyvin tappavassa oravan pyörässä ... ja olemme olleet aina ensimmäisestä petoksesta saakka … ” ette te suinkaan kuole ”