Öljyä, viiniä ja ruiskukkia vehnäpellossa XXVIII

En tiedä jaksanko vaivata aivonystyröitäni tuon tarinan suhteen, sillä ei nimittäin ole minulle enää juuri mitään annettavaa. Toisaalta ilmat ovat nyt suotuisat ja me voimme viipyillä täällä jo lähenevän syksyn väreissä ja istuskella, mutta minä olen luullakseni jo viinini juonut; haluan katsoa maailmaa selvin päin ja kirkkain silmin.


Jussi rakas,

Tiedätkö, kun viimeksi silloin, kun olin vielä nainen, ja lihaa ja luuta, minä itkin lentokoneessa matkalla Pariisiin. Minä tiesin, että en tule selviämään hengissä tuolta matkalta. Kuten muistat, olisin halunnut jäädä luoksesi.

Kaikki, oli kuin unelmaa, unelmien täyttymistä. Kaikkialla meitä ympäröi mystinen tuoksu. Värit ja tuoksut, kosketus tuntui, kuin se olisi hiipinyt aisteihimme mutta vain paljon suloisempana kuin milloinkaan olin tuntenut.

Pihallasi niin monet lyhdyt tuikkivat lämmintä valoa, luoden kuin himmeän vaipan meidän kahden ylle. Meitä ympäröi jokin kaunis ja lämmin henki …

Muistatko kuinka tuuli soitteli hiljaista musiikkia ja välillä lauloi lintunen jossain kaukana. Oli niin hiljaista ja seesteistä. Täydellistä ja huumaava …

Sinä Jussi, olit niin hurmaava, itsevarma ja lämmin persoona, kuin toisesta ulottuvuudesta ja niinhän sinä olitkin. Me puhuimme toisillemme ja kuuntelimme toisiamme. Tiedätkö Jussi, se on harvinaista herkkua … saanhan sanoa niin …

Mutta, kuten aina kaikki loppuu. Ja minä itkin lentokoneessa, minä hajosin jo matkalla Pariisiin.

Menin tuhansiksi sirpaleiksi, enkä niistä enää tavoittanut itseäni.

Minä rakastin sinua niin suunnattomasti, yli kaiken. Minua alkaa nytkin itkettämään.

Kerroin hänelle kaiken tuolla moskovalaisessa hotellissa ….

En ollut tyytynyt elämään säästöliekillä.

Kerroin kapinasta, sodasta ja seikkailuista Lapin kultaerämailla ja Amerikkaan lähdöstäni. Minä halusin elää enemmän, elää tietoisena siitä, että elämä oli elämistä varten. Annoin hengen puhaltaa lävitseni kuin myrskyn. Halusin mennä eteenpäin ja saavuttaa jotain.



Jos elävä oli antanut minulle elämän, minun tehtävänäni oli elää kunnes se kerran päättyisi.

Ajattelin; silloin en enää tuntisi kasvoillani vilvoittavaa tuulen henkäystä eikä sieluni janoaisi elämän katkeraa kalkkia, ei tuskaa eikä iloa. Ajattelin, että ehkä oli niin, että elämä oli vain tietyn mittainen sairaus, jonka kuolema parantaisi.

Kuka tietää, kuolema olla voisi olla kuin kirkas, ja viileä lähde tai suonsilmä, joka pulppuaisi ikuisesta ikuiseen ja huuhtoisi ja parantaisi maailman haavat. Kuten tiedätte, nyt minä todella tiedän, että elämä ei suinkaan pääty tähän kurjaan vaellukseen tässä savimöykyssä. Me kaikki tiedämme sen.

Kerroin Leonille,; Idi – tädistä, joka ei montaa vuotta uudesta mantereesta saanut nauttia.

Hän kuoli Kanadan Ontariossa, liekkien syödessä hänen majatalonsa. Minä en sitä koskaan unhota, sellainen oli herran tahto. Jumalan tuomio on oikeudenmukainen. Niin ajattelin jo silloin ja nyt minä todella tiedän, että Jumalan tuomio ei voi olla muuta kuin täydellisen oikeudenmukainen.

Kerroin hänelle, että olin saanut ristikseni melkoiset vatsavaivat ja, että sain kuin sainkin kerättyä rohkeuteni ja päätin mennä lääkäriin. Se oli kesällä 1955.

Kipu teki minut ärtyisäksi ja perkeleitä ja saatanoita lensi suupielistä kipujen ollessa voimissaan. Kivut tuntuivat oikealla ylävatsassa ja säteilivät selkään ja kylkikaareen, ne ilmaantuivat yleensä heti tai hetken perästä ruokailun jälkeen. Kohtauksittainen kipu kavensi elämääni siinä määrin, että se oli vähän pakko tehdä sille asialle jotain ja niinpä menin lääkäriin.

Se, lääkäri oli viisissäkymmenissä oleva vanttera ja punaposkinen mies, jonka päällä roikkui ruttuinen ja hieman tahrainen valkoinen takki. Mies ja takki olivat eri paria. Lääkäri ei edustanut tyypillistä tohtori tyyppiä tärkeine mirreineen mutta hommansa hän tuntui osaavan. Lääkäri paineli ja koputteli vatsaani keltaisilla nikotiinin kyllästämillä sormillaan, ja totesi ykskantaan, sen olevan sapessa mutta, että tarvitaan lisätutkimuksia.

Sain reseptin apteekkiin ja elämäntapaohjeita. Hän kyseli, että käyttekö töissä, tarvitsetteko sairaslomaa, voin kyllä kirjoittaa, onko muuten vielä muita vaivoja. Silloin oli yleinen tapa teititellä… ihmiset olivat vielä ihmisiä

Hän kyseli, sainko nukutuksi ja sen sellaista, viinanjuonnista tietenkin, kuten tapana oli.

Lopetti sitten tenttaamisen ja latasi piippunsa. Tohtorin huoneeseen levisi miellyttävä tupakantuoksu. Tuoksussa oli jotain karamellimaista, toffeeta tai sellaista, Kiltaa se ei ollut, ehkäpä Clania tai sitten jotain ulkomaan tupakkia. Muistan kuin eilisen päivän tuon hajun vaikka se olikin tapahtunut elämässäni, josta olin jo kuoleman kautta poistunut. Mutta tehän tiedätte.

Mukavasti se lääkäri tuprutteli paksua savua sieraimistaan ja välillä puhalteli komean ympyrän, sitten taas imaisi, ja piippu päästi hauskan kohinan ja nikotiini kurlasi jossain piipun varren alaosassa.

Piippu oli tuollainen suoravartinen, jonka koppa oli hieman eteenpäin kallellaan.

Polttaminen sopi kuin nyrkki silmään tälle lääkärille, se toi selvästi lisää varmuutta ja arvoa koko hänen niin nukkavieruun olemukseensa ja samalla tuo olemus sai ikään kuin luvan olla juuri sellainen kuin olikin, silti viemättä lääkärin uskottavuutta hänen taitoihinsa, pikemmin toisinpäin.

Nykyajan ihmiset eivät tajua tällaista, vaikka he itse asiassa ovat syvältä sairaita, kuten tiedätte. Tosin silloinkin joku hienohelma olisi varmasti kauhistunut mutta se tuskin olisi arvon tohtoria hetkauttanut suuntaan tai toiseen niin omissa maailmoissa hän eli. Minä pidin hänestä.

Hän kehui nykyajan lääketiedettä, ja olihan se todella kehittynyt paljon, ja suurelta osin sotien seurauksena.

Hän sanoi vielä; todennäköisesti teillä on sappitulehdus ja mahdollisesti sappikiviä, se täytyy sen tähden tutkia, teidän vatsanne, älkää suotta stressatko pahentaa vain asiaa, otatte rennosti ja, jos joudutte leikkaukseen sappikivien vuoksi, niin nykyajan kirurgia on niin edistynyttä, että voitte huoleti jättää henkenne leikkaavan lääkärin käsiin. En usko, että hän tätä lausetta uskoi täysillä itsekään… ei ollut suutarin lapsilla kenkiä, hän oli nimittäin itse viivytellyt umpilisäkkeen leikkausta niin että oli hädin tuskin selvinnyt siitä hätäleikkauksen avulla; niin hän minulle kertoi.

Oli kuulemma, erään uudenvuoden pitkäksi venähtäneen ryyppäämisen jälkeen vatsa kipeytynyt. Kipu oli käynyt lähes sietämättömäksi mutta hän oli selitellyt sen itselleen vain liiallisen alkoholin käytön syyksi vaikka alitajunnassaan tiesikin asian oikean laidan.

Hän jatkoi sitten luontevasti; katsokaa, turhanaikainen hätäileminen ja asian ajatteleminen ei näissä asioissa tuo mukanaan mitään hyötynäkökohtia esille … ei teidän eikä kenenkään muunkaan kannalta. Ja kivut ovat osittain hermostollisiakin ja siksi niiden turha ajattelu vain pahentaa asiaa. Hän sanoi, että pääkoppani näyttäisi vielä olevan kunnossa ja että pystyn kyllä hillitsemään itseni, neurasteenikot ovat asia erikseen, hyvä jumala, jospa tietäisitte; hän sanoi.


Sellaista jutustelua se oli. Toki tiedätte, että kaikki ei ollut aivan kovin puhdasta ja kaunista. Sisällissota oli raakaa aikaa. Mutta siitä ehkä myöhemmin. Nyt on tulossa aivan toisenlaiset sodat … vihollinen olet sinä itse … se mitä tulee sellaista kauhua ei ole koskaan ollut, eikä tule olemaan …

Ystävät;
Te tiedätte, että ei torjuttu tiedostamaton käsittele ainoastaan äärettömiä joukkoja. Tiedostamaton liittää ja yhdistää asioita toisiinsa ja päiväajattelu taas erottaa asioita toisistaan. Se erottaa ja alitajunta yhdistää. Erottaa ja yhdistää. Lopulta teemme kuitenkin päätökset yksin...yhdessä ja erikseen mutta lopulta yksin.

Muistakaa Kristuksen sanat: "Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni"

...muistakaa nuo sanat ja ymmärtäkää