öljyä, viiniä ja ruiskukkia vehnäpellossa, osa XIV

No niin Jussi,

on vallan mainiota, että aiot selvittää asiat tämän maan sekavalle johdolle … mutta tiedätkö, minua pelottaa.

En minä toki kuolemaa pelkää, ja tiedän ettet sinäkään … olethan jo elänyt niin monta kertaa .. mutta se tuleva kärsimys, joka kohtaa niitä jotka eivät käsitä asioita.

Mutta, nyt voimme puhua toisillemme ilman minkäänlaista sensuuria! Ja onhan ihanaa, että täällä ovat Jussi, sinun entiset kotieläimesi uudessa kirkastetussa olemuksessaan …

Tiedätkö, on niin tavanomaista,liian tavallista, kertoa toiselle ihmiselle pitävänsä tästä,
todellakin. .. pitävänsä tästä aivan valtavasti, mutta mitenkä sen toisi julki ?
Pukea johonkin muotoon…

Tiedän Jussi, että sinä et ole helposti ihastuvaa tyyppiä, enkä liioin minäkään.

Olen yrittänyt analysoida itseäni, ja jotenkin minusta tuntuu että
minuun teki suuren "täräyksen" sinun avoimuutesi ja, kun sinä et kerta kaikkiaan yrittänyt
vetää mitään roolia minulle, VAAN olit juuri sitä mitä olit. Tuo piirre sinussa sai minut pauloihinsa. Nyt toki ymmärrän jotain sinusta ja elämästäsi. Sinä et halua mennä sen yli mihin sinulla ei ole lupaa .. tai jotenkin niin … minä muuten Jussi inhoan teeskentelyä, kuten suurin osa ihmisistä sanoo inhoavansa vaikka ovatkin varsinaisia valehtelijoita tämän asian suhteen ….mutta ihmisen kurkku on kuin avoin hauta ja heidän huultensa alla on käärmeenmyrkkyä.

Ja tiedätkö; mitä ensi hetkestä alkaen minä ajattelin, `me olemme sukulais -sieluja`, vanhoja tuttavia – mutta sinä nauroit mutta minulle syntyi vaikutelma,ehkäpä olemme olleet yhdessä jossakin toisessa elämässä, ehkä enkeleinä ?

Kerron nyt teille mitä näin eräissä hautajaisissa pikkutyttönä.
Istuimme koko perhe siunauskappelissa ja pappi puhui, pikkuveljeni istui yksin.. en tiedä miksi ...katsoin häntä ja hämmästyin, en pelästynyt vaan hämmästyin .. hänen vierellään oli sanoinkuvaamattoman suuri vihreänsinistä himmeää valoa hohtava hahmo…. On tietysti selvää ettei se ollut ihminen...

Se oli jotakin, jota en kyennyt kuvaamaan. Sinun ympärilläsi Jussi ...loisti samankaltainen valo, kun me raahasimme sinut verissäsi pois rannalta .. muistatko.. aloin itkeä kamalasti

Ajattelin, että se oli suojelusenkeli.

Jussi, olin ollut taiteen nunna kymmenen vuoden ajan, enne kuin sinä yhdyit minuun. En olisi huolinut ketään muuta lähelleni mutta sinun edessäsi minä ...miten sen sanoisin ..murruin .. kerta kaikkiaan murruin ja tajusin, että koko maailma tulee syylliseksi ja, että me todella olemme lopunajoissa .. tunsin synnintuntoa koko eletystä elämästäni ja tajusin
ja tunsin, että haluan antaa hellyyttä vaikka en koskaan voi tulla hyväksi omasta voimastani … mutta nyt olen käsittänyt ja en enää pelkää. Luoja aivan kuin ojensi sinut minulle mutta en tiedä kummanko hyväksi se tapahtui vai vain tapahtuakseen, jotta asiat..
menevät niin kuin niiden pitää mennä.

Nyt minä tiedän, että jumalan viha ilmestyy taivaasta, kaikkea tätä vääryyttä vastaan ja ne joutuvat tuhoon, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa.

Sinä Jussi olet kertonut tuosta psykoosistasi ja siitä mitä sitten tapahtui...vaikka siitä on aikaa .. minä niin toivoisin, että voisit vielä kertoa niistä tapahtumista. Voit toki jutella entisten kotieläintesi kanssa menneistä ihanista hetkistä jotka vietitte yhdessä mutta tee kuten näet parhaaksi Jussi.

Tummaksi tervattu vene, oli kaatuneena alassuin. Järven selällä, lähellä karikkoa näkyi myös toinen vene,  jonka yläosa oli vaaleaa puuta. Siinä oli ikään kuin mies, ja nuori poika. Poika oli suunnilleen kymmenen vanha. 

Pojan käsi viittoili jotain kohti, sitten kääntyi miehen pää ja kohta kääntyi takaisin. Poika näytti sanovan jotain. Sanoja ei kuulunut. Kuului vain kuin kaikuja joita jokin äkkiä noussut usva vaimensi. Ne tulivat kuin useasta suusta yhtä aikaa. Siinä kuului lapsen ääntä, miehen sekä naisen ääntä, että hevosen hirnahtelua.

Hänet täytti hyvä nolon tunne. Hän oli veneessä mutta ei saanut selvää kummassa veneessä. Eikä välittänyt edes. Faija souti verkkaisesti ja Ygo-veli oli takatuhdolla, vene liukui vedenpinnan yläpuolella kohti kirkasta valoa joka loisti venetaalaan avoimista pariovista. Aurinko oli muuttanut taivaasta talaaseen.

Hän kuuli, aivan kuin joku olisi sanonut: ” otan osaa, luulen hänen poistuneen näyttämöltä.” , "verhot ovat laskeutuneet ja lakaistu on myös Tuonelan takapihat. Jokainen manalapolku on lakaistu, niin, että niihin ei ole jäänyt yhtään askeleen jälkeä. Suolaa on ajettu kukkamullan sekaan.

Vedestä heijastui valoa ja se piti kummaa kohinaa, ja hänen oli rauhallinen ja hyvä olla. Valkeus täytti mielen, maailma liukui verkkaisesti pois. Oliko sitä oli ollutkaan. 

Hän seisoi alastomana sateessa ja hänen silmänsä kykenivät vaivoin erottamaan edessään heiluvat etäisesti ihmistä muistuttavat kasvot.  Olivatko ne  ihmisen ?  Olivatko ne miehen vai naisen ja miksi hän heilui ja huojui merkillisesti ja miksi hänen käsivarsiaan puristi. 

Nyt hän kuuli kohinaa ja kovaäänistä huutoa. Hän yritti tarttua heiluvan pään alapuolella olevaan tankoon. Se lähti hevosen päästä alaspäin mutta samassa häneen tartuttiin voimakkaasti takaapäin ja hän liukastui valkealla kaakelilla päällystetylle tielle, joka johti ainoastaan maan sisään jossa häämötti puutikkaat. Pohjaa ei näkynyt syvyydessä.

Kuin kaukaisuudesta tai maan sisältä hän kuuli oman äänensä huutavan, joikuvan ja laskevan törkeyksiä turtien huultensa välistä. Oliko tämä sirkusareena. Oliko hän joutunut sirkukseen. Sirkukseen joka oli niin monta kaupunkia matkallaan tuhonnut. 

Samassa pärähti jossain palokello soimaan, ääni tuli tynnyristä. Kasvot tulivat aivan liki ja niissä olevasta reiästä kuului ja näkyi kirjaimia, ne olivat värikkäitä ja erikokoisia. Ne hokivat jotain,  jonkun heistä täytyi olla Hokema.

Huudettiin jostain barbituraatista ja siitä, että mikään ei pala lukuunottamatta päätä. Ei ole mitään hätää, absintti on vaan loppu, tuli sammunut, vihreä väri on loppu maailmasta ja viimeinen lintu lentänyt tiehensä. Te olette muuten kuollut.

Tuskan täyttämä ääni; kutsukaa, huutakaa saatanaa laittamaan piikki, tällä on ristin poikkipuu vielä hartioissa ja vasemmassa jalassa naula ja astinlauta roikkuu oikeassa.

Se on naulattava takaisin ristille. Työntäkää keihäällä se ylös. Aivan ylös.

Sitä kesti ja kesti, kunnes joka raajassa oli kahdeksan lonkeroa kiinni; kuppari. Silloin hän hellitti, mutta samassa primitiivireaktio antoi yliluonnolliset voimansa käyttöön ja hän taipui kaarelle, jolloin toinen jumalattoman pitkä jalka vapautui. Se kasvoi kuin paksu puunjuuri ja sitten;

potku irtosi kuin paksu maailmanjousi olisi antanut periksi ja vapauttanut juuren maanpovesta. Multa ja kivet sinkoilivat, shakkinaaman valkeat ruudut saivat keisarillisen purppuran

Yksi persenaama huojui kohti kädessään parsinneula ja koetti työntää sen hänen pakaraansa. Hän heilutti persettään kaikin voimin katon ja lattian väliä, jottei sitä olisi saatu parsittua.  Sitten reiden sivuun iskettiin käärmeellä. Se osui.

Hoitaja oli tökännyt  piikin reiden sivulle ja toisen piikin toisen reiden sivulle. Nahkaremmejä laitettaessa hän vielä jaksoi riuhtoa; mutta sitten hänellä hellitti, ja suu meni turraksi ja puhumattomaksi. Taju sumeni ja,

kuutionaamat katselivat. Joillain heistä oli lihattomissa kasvoissaan luurankohampaat irvessä ja suut täynnä taistelun tuoksinassa singonnutta multaa jossa oli punaisia matoja. Hän sulki silmänsä. Ihminen oli ruma.

Minun elämäni, minun soluni, minun atomini, niistä en luovu vaikka ne ovat nyt hujan hajan lattialla.