öljyä, viiniä ja ruiskukkia vehnäpellossa, osa X


Jussi, se ei ole heidän vikansa … vaan minäpä kerron sinulle ..

Kerro, kerro oi´ Sissi, mutta saanen minäkin nyt sanoa jotain ...

Minä olen mikä olen, kenties oman elämäni virtahepo tai Don Quijote ja ratsastan kera paronittaren… Rosinantella .. vanhalla mutta ystävällisellä kaakilla

ja,
... me kaadamme tuulimyllyt, me juomme maljamme tyhjiksi ja täytämme ne piripintaan ... suutelemme toisiamme viininkostuttamin huulin ja lähetämme lentosuukkoja maailman ääriin .. kaikille jotka vielä hengittävät tämän maailman tunkkaista ilmaa..

me,
... ravaamme rakkauteen.. jonne ei pahalla maailmalla ole asiaa.. ..tanssimme paljaana ja ihka ilkosen alastomina tämän katoavan maailman taivaankannen alla, ja lopulta palamme ja sammumme toistemme syliin… ja olemme hiljaa sylikkäin vain tähdet seuranamme . .. voisitteko ystävät täyttää lasini .. piripintaan

Ai´miten hurmaava sinä olet Jussi, romanttinen m i n u l l e … ja tuo sinun mielikuvituksesi on vailla rajoja, vaikka myönnän, että en tunne siitä kuin vain pintaraapaisun .. mutta koittaa vielä toinenkin aika jolloin ...jolloin Jussi, lupaan sinulle … me leikimme ilman rajoja .. vailla mitään rajoja .. ja nyt ritarini saanhan kevyesti suudella Teitä hansikaskädellenne ,, eikö vain ole hurmaavaa … mutta jospa sitten jatkan siitä, missä minä tapasin Pojan Varjoisalta Kujalta … ja takakireän kasvon … anteeksi en halua loukata häntä mutta hän on niin äkkiarvaamaton ja outo, kun hän ei kulkiessaan koskaan katso eteenpäin… menosuuntaan … kuten tavalliset ihmiset yleensä tapaavat kulkea ..

Louvressa, taidenäyttelyssa .. siellä minä hänet erotin varjoista ...

Tutustuin pieneen siroon ja tavattoman kauniiseen kiinattareen,

tapasin hänet siis taidenäyttelyn avajaisissa

Luoja mikä i l m e s t y s hän oli,
kiinalaiseen hääpukuun sonnustautuneena leijaillen tavattoman itsevarmasti,
oman arvonsa tuntien ja kauneutensa tietäen, tuhansien silmäparien tuijottaessa häntä, mistä hän ei tuntunut piittaavan lainkaan, hän oli olemukseltaan sopusuhtainen kuin vain kiinalainen maalaus voi olla …

.. hänestä säteili harmonia … ja minä tuijotin häntä estottomasti … kyllä minä,
tuijotin Häntä kuin jumalatarta

En oikein tiedä miksi niin tein… mutta
hän kiinnitti, myöskin huomionsa minuun….

Tyynesti hän saapui luokseni, ojentaen pinen kätensä minulle ja nyökäten kohteliaasti

Sitten hän alkoi puhumaan minulle täydellistä ranskaa… ja mitä hän sanoi .. te olette sisareni…

Silloin minä näin hänet … siellä hän seisoi muurin varjossa, Poika Varjoisalta Kujalta …

… hän ikään kuin piti minua silmällä ja hetken jo ajattelin, että mieheni paskarappari oli palkannut hänet seuraamaan minua … mutta ilmeisestikään niin ei asianlaita ollut … myöhemmin keskusteltumme eräässä kahvilassa hän kertoi minulle jotain melko pöyristyttävää … mitä en uskonut vaikka silloin olisi ollut kyllä parempi uskoa … huomatkaa nyt, että olin silloin vielä ihmislihaa ja luuta….

… mieleni oli myös ihmisen mieli… hämärinä iltoina … etenkin syyskesällä, kun illat hämäryivät nopeasti .. jo sangen varhain.. mieleeni nousi nuo minulle mystiset ”hämäränhetket”, kuten tiedätte silloin on kaikki hiljaa… luonto kunnioittaa hämäränhenkiä .. noita päivän ja yön kohtaamisia, jotka kestävät vain ohikiitävän hetken ja sammuvat sitten pimeyteen… noissa hetkissä on jotain niin kuvaavaa joka koskettaa sielua … niissä on menneen elämän maku … oi voisipa niihin hetkiin jäädä kiinni ...

No niin ystävät .. minä rakastan teitä kaikkia