öljyä, viiniä ja ruiskukkia vehnäpellossa, osa III

Tiedätkö Jussi, mieleni on ikävä, kun ihmiset ovat nykyään niin vieraantuneet toisistaan. Kaikki on kuin loputonta syksyä, elämme harmaassa helmikuussa, loputtomassa harmaudessa. Pilvet valuvat maantasolle ja jostain sumun seasta kuuluu varisten ääni. Eikö kukaan enää naura rehellisesti ?

Nyt murhataan suomalaisia ja tilanne on aivan toinen kuin viime sodissa, sillä aseita ei heillä ole eikä puolustajia. Varmaa on vain kuoleman hiljaisuus ja ihmisen ikuinen valhe. Niin. 

Muistatko, kun kerroit minulle hänestä; miehestä joka soitti lierihattu päässään viulua. Se mies joka kertoi, että hänen elämänsä suurin valopilkku oli karuselli, joka paloi kuin soihtu, ja kieri suurta mäkeä alas murskaten ja ruhjoen alleen kaiken mikä sen tielle tuli.

Nyt tajuan tuon jutun; se karuselli oli maan poliittinen hallitus, joka sytytti itsensä palamaan, liittyessään Euroopan unioniin, tuohon rosvovaltioiden joukkoon. Kaikki ihmiset ja inhimillisyys on kadonnut, ihmistä ei tavoita enää mistään. Ojat täyttyvät jatkuvista verivirroista ja kuoleman veräjät aukovat suutaan kutsuvasti, mikä minkäkin valheen avulla. Kaikki on niin tyhjää ja katkennutta, kaikkialla tummia mustia aukkoja kutsuen kuolemaan. Ikävä vain, että niitä ei ole helppo havaita sen sairaalloisen valheen joukosta, jota meidän mediamme meille syöttää. Esimerkiksi se YLE, jota kukaan tervejärkinen ei koskaan katso.

- me kuuntelemme loppusointuja

Ai sinä puhut taas … minä hymyilen sinulle, olitpa hiljaa tai silloin, kun sanot edes yhden sanan. Niin juuri Jussi, finaali on kaunis. Kuuntelemme loppusointuja alistettuna pimeyteen. Ne jotka jotain tietävät eivät näe kirkkautta, koska sitä ei ole, ei tunne voitonvarmuutta, koska sitä on vaikea tuntea tietäen, että väkivaltainen valheen kuorruttama kuolema niittää kohta miljoonat elämät.

Ihmisten ajatukset eivät tee enää kuin lyhyitä kaaria, nuoli ei kanna. Mutta Jussi, me näemme elämämme vuoron perään ja erikseen. Me elämme ja olemme kuolleet. Taistelu jatkuu ja kohta sinä rakkaani olet taas siinä mukana. Me olemme etuoikeutettua tuhkaa ja tomua. Olemme ja emme ole aikaan sidottuja. Me olemme pozzolana rosso.

Mutta kuulkaa te linnut jotka lennätte taivaan korkeuksissa. Elämme yhtaikaa, samaa maailman aikaa

kuuntelemme loppufanfaaria yhdessä. Me voimme yhdessä ylistää ja nauraa tälle julmalle elämälle, jota me yhdessä elämme. Ylistämme tätä arvattavissa olevaa arvaamatonta loppua. 

Me rakastamme yksin ja yhdessä tässä saastaisessa petolaumassa. Juhlimme näitä juhlia sidottuna toivottomuuteen. Vielä me hengitämme tätä ilmaa alituisessa hengenvaarassa, olimmepa kuin arpisia ja kuinka alastomia tahansa.

Rakastellaan nyt, haluan tuntea sinut syvällä itsessäni.