Tummaksi tervattu vene, oli kaatuneena alassuin. Järven selällä, lähellä karikkoa näkyi myös toinen vene, jonka yläosa oli vaaleaa puuta. Siinä oli ikään kuin mies, ja nuori poika. Poika oli suunnilleen kymmenen vanha.
Pojan käsi viittoili jotain kohti, sitten kääntyi miehen pää ja kohta kääntyi takaisin. Poika näytti sanovan jotain. Sanoja ei kuulunut. Kuului vain kuin kaikuja joita jokin äkkiä noussut usva vaimensi. Ne tulivat kuin useasta suusta yhtä aikaa. Siinä kuului lapsen ääntä, miehen sekä naisen ääntä, että hevosen hirnahtelua.
Hänet täytti hyvänolon tunne. Hän oli veenessä mutta ei saanut selvää kummassa veneessä. Eikä välittänyt edes. Faija souti verkkaisesti ja Ygo-veli oli takatuhdolla, vene liukui vedenpinnan yläpuolella kohti kirkasta valoa joka loisti venetaalaan avoimista pariovista. Aurinko oli muuttanut taivaasta talaaseen.
Hän kuuli, aivan kuin joku olisi sanonut: ” otan osaa, luulen hänen poistuneen näyttämöltä.” , "verhot ovat laskeutuneet ja lakaistu on myös Tuonelan takapihat. Jokainen manalapolku on lakaistu, niin, että niihin ei ole jääänyt yhtään askeleen jälkeä. Suolaa on ajettu kukkamullan sekaan.
Vedestä heijastui valoa ja se piti kummaa kohinaa, ja hänen oli rauhallinen ja hyvä olla. Valkeus täytti mielen, maailma liukui verkkaisesti pois. Oliko sitä oli ollutkaan.
Hän seisoi alastomana sateessa ja hänen silmänsä kykenivät vaivoin erottamaan edessään heiluvat etäisesti ihmistä muistuttavat kasvot. Olivatko ne ihmisen ? Olivatko ne miehen vai naisen ja miksi hän heilui ja huojui merkillisesti ja miksi hänen käsivarsiaan puristi.
Nyt hän kuuli kohinaa ja kovaäänistä huutoa. Hän yritti tarttua heiluvan pään alapuolella olevaan tankoon. Se lähti hevosen päästä alaspäin mutta samassa häneen tartuttiin voimakkaasti takaapäin ja hän liukastui valkealla kaakelilla päällystetylle tielle, joka johti ainoastaan maan sisään jossa häämötti puutikkaat. Pohjaa ei näkynyt syvyydessä.
Kuin kaukaisuudesta tai maan sisältä hän kuuli oman äänensä huutavan, joikuvan ja laskevan törkeyksiä turtien huultensa välistä. Oliko tämä sirkusareena. Oliko hän joutunut sirkukseen. Sirkukseen joka oli niin monta kaupunkia matkallaan tuhonnut.
Samassa pärähti jossain palokello soimaan, ääni tuli tynnyristä. Kasvot tulivat aivan liki ja niissä olevasta reijästä kuului ja näkyi kirjaimia, ne olivat värikkäitä ja erikokoisia. Ne hokivat jotain, jonkun heistä täytyi olla Hokema.
Huudettiin jostain barbituraatista ja siitä, että mikään ei pala lukuunottamatta päätä. Ei ole mitään hätää, absintti on vaan loppu, tuli sammunut, vihreä väri on loppu maailmasta ja viimeinen lintu lentänyt tiehensä. Te olette muuten kuollut.
Tuskan täyttämä ääni; kutsukaa, huutakaa Saatanaa laittamaan piikki, tällä on ristin poikkipuu vielä hartioissa ja vasemmassa jalassa naula ja astinlauta roikkuu oikeassa.
Se on naulattava takaisin ristille. Työntäkää keihäällä se ylös. Aivan ylös.
Sitä kesti ja kesti, kunnes joka raajassa oli kahdeksan lonkeroa kiinni; kuppari. Silloin hän hellitti, mutta samassa primitiivireaktio antoi yliluonnolliset voimansa käyttöön ja hän taipui kaarelle, jolloin toinen jumalattoman pitkä jalka vapautui. Se kasvoi kuin paksu puunjuuri ja sitten;
potku irtosi kuin paksu maailmanjousi olisi antanut periksi ja vapauttanut juuren maanpovesta. Multa ja kivet sinkoilivat, shakkinaaman valkeat ruudut saivat keisarillisen purppuran
Yksi persenaama huojui kohti kädessään parsinneula ja koetti työntää sen hänen pakaraansa. Hän heilutti persettään kaikin voimin katon ja lattian väliä, jottei sitä olisi saatu parsittua. Sitten reiden sivuun iskettiin käärmeellä. Se osui.
Hoitaja oli tökännyt piikin reiden sivulle ja toisen piikin toisen reiden sivulle. Nahkaremmejä laitettaessa hän vielä jaksoi riuhtoa; mutta sitten hänellä hellitti, ja suu meni turraksi ja puhumattomaksi. Taju sumeni ja,
kuutionaamat katselivat. Joillain heistä oli lihattomissa kasvoissaan luurankohampaat irvessä ja suut täynnä taistelun tuoksinassa singonnutta multaa jossa oli punaisia matoja. Hän sulki silmänsä. Ihminen oli ruma.
Minun elämäni, minun soluni, minun atomini, niistä en luovu vaikka ne ovat nyt hujanhajan lattialla.
